Uutta tietoa oikeudenmukaisesta verotuksesta

Pitkät ovat lyhyitä älykkäämpiä ja saavat korkeampaa palkkaa. Tämän vuoksi valtion kannattaisi asettaa pituusvero. Tähän lopputulokseen tulivat Greg Mankiw ja Matthew Weinzierl tutkimuksessaan ”The Optimal Taxation of Height: A Case Study of Utilitarian Income Redistribution”. Tutkimuksen tavoitteena ei kuitenkaan ollut pituusveron edistäminen, vaan huomion kiinnittäminen perinteisen utilitaristisen verotutkimuksen heikkouksiin. Utilitaristisen verotutkimuksen oikeudenmukaisuuskriteerit eivät vastaa ihmisten todellisia preferenssejä. Perinteisten veromallien puutteista on kirjoitettu jo 70-luvulta asti, mutta nyt mallit saattavat olla kehittymässä seuraavalle asteelle. Lähiaikoina on valmistumassa kaksi toisistaan riippumatonta tutkimusta, joiden pitäisi ratkaista veromallien ja todellisten verojärjestelmien väliset ristiriidat. Näiden kahden tutkimuksen tekijät ovat poliittisen spektrin ääripäistä.

Ensimmäisen tutkimus on (melko pitkältä) nimeltään  ”The Promise of Optimal Taxation: A Generalized Theory Calibrated to Survey Evidence on Normative Preferences Explains Puzzling Features of Policy”  ja sen tekijä on entinen Bushin hallinnon ekonomisti, nykyinen Harvard Business Schoolin apulaisprofessori Matthew Weinzierl. Toisen tutkimuksen “Optimal Tax Theory with Endogenous Social Marginal Welfare Weights” ovat tehneet MIT:n tohtoriopiskelija Stefanie Stantcheva ja UC Berkeleyn professori Emmanuel Saez, joiden aikaisemmassa Thomas Pikettyn kanssa tehdyssä tutkimuksessa päädyttiin lopputulokseen että suurituloisimpien optimaalinen veroaste Yhdysvalloissa voisi olla jopa yli 80 %. Molemmat tutkimukset ovat vielä kesken, viime kuussa niistä ilmestyivät ensimmäiset raakaversiot nettiin.

Vaikka mallit eroavat toisistaan melko paljon, on niissä myös paljon yhteisiä piirteitä. Molemmissa tutkimuksissa laajennetaan nykyisiä veromalleja ottamalla huomioon vertikaalisen oikeudenmukaisuuden lisäksi horisontaalinen oikeudenmukaisuus. Vertikaalisella tulonjaolla tarkoitetaan eri tulotasojen välisiä tulonsiirtoja ja horisontaalisella tulonjaolla eri tulotasojen sisäisiä tulonsiirtoja (esim. lapsettomilta lapsiperheille tai pitkiltä lyhyille). Perinteiset veromallit huomioivat ainoastaan vertikaalisen oikeudenmukaisuuden. Utilitaristissa optimiveromalleissa maksimoidaan sosiaalista hyvinvointifunktiota, joka on yksinkertaisimmillaan yksilöiden hyötyjen painotettu summa. Sosiaaliset painokertoimet kertovat kuinka paljon yhteiskunta arvostaa kunkin yksilön hyötyä. Nämä hyvinvointipainot vaihtelevat ainoastaan käytettävissä olevien tulojen mukaan, eikä esimerkiksi maksettujen verojen määrällä ole vaikutusta siihen kuinka paljon yksilön hyötyä arvostetaan.

Weinzierl tuo perinteisen utilitaristisen tavoitefunktion rinnalle toisen tavoitteen, tasavertaisen uhrauksen (Equal Sacrifice) tavoitteen. Tämä mm. John Stuart Millin 1800-luvulla esittämä periaate oli pitkään verotutkimusten perusteena. Sen mukaan verotus tulisi järjestää niin, että jokainen uhraisi hyödystään yhtä suuren osan. Jos tulojen rajahyöty on laskeva, niin lopputulos ei ole könttäsummavero, vaan suhteellinen tai progressiivinen verotus. Weinzierl kirjoittaa Equal Sacrifice -periaatteen ja libertarismin välisistä historiallisista yhteyksistä ja hän nimittääkin libertaristiseksi verotukseksi mallia, jossa Equal Sacrifice on yhteiskunnan ainoa tavoite.

Stantcheva & Saez eivät lisää sosiaalisen hyvinvoinnin maksimoimisen rinnalle toista tavoitetta. Sen sijaan he muokkaavat sosiaalisia painokertoimia siten, että ne voivat riippua käytettävissä olevien tulojen lisäksi myös muista tekijöistä. Nämä endogeeniset painokertoimet mahdollistavat sen, että samalla tulotasolla olevilla henkilöillä voi olla erilaiset sosiaaliset painokertoimet muista tekijöistä riippuen. Sosiaaliset painokertoimet voivat riippua esimerkiksi maksetuista veroista siten että painokerroin kasvaa verojen mukana. Silloin veronalennukset kannattaisi kohdistaa niille, jotka maksavat eniten veroja. Stantcheva & Saez kirjoittavat myös libertaristisesta veromallista, jossa hyvinvointipainot määräytyvät ainoastaan maksettujen verojen perusteella, eikä käytettävissä olevilla tuloilla ole mitään merkitystä. Tällöin suhteellisessa tai progressiivisessa verojärjestelmässä suurituloisten hyvinvointia arvostettaisiin enemmän kuin pienituloisten hyvinvointia. Endogeeniset hyvinvointipainot mahdollistavat paljon muitakin laajennuksia horisontaalisen oikeudenmukaisuuden lisäksi. Paperissa näytetään kuinka mallia voidaan laajentaa ottamaan huomioon mm. poliittisen taloustieteen rajoitteita, ”ansaittujen” tulojen ja ”ansaitsemattomien” tulojen välistä ristiriitaa tai tavoitteita köyhyyden minimoimiseksi.

Horisontaalisen oikeudenmukaisuuden huomioiminen vähentää pituusveron kaltaisten veroelementtien kannattavuutta. Weinzierl osoittaakin kuinka kahden tavoitteen mallissa vain hyvin harva horisontaalista oikeudenmukaisuutta rikkova elementti on optimaalinen.

Kun yhteiskunnan tavoitteiden määrää lisätään, tai hyvinvointipainot riippuvat useammasta tekijästä, ovat eri tavoitteiden väliset painot oleellisia optimaalista verojärjestelmää ratkaistaessa. Kuinka nämä painot tulisi määrittää? Stantcheva & Saez esittävät että hyvinvointipainot voidaan johtaa suoraan filosofisista oikeudenmukaisuusteorioista, tai ne voidaan määrittää selvittämällä ihmisten arvoja kyselytutkimuksen avulla. Rinnakkaistutkimuksessaan Stantcheva & Saez pyrkivätkin selvittämään kyselytutkimuksen avulla kuinka paljon ihmiset arvostavat horisontaalista oikeudenmukaisuutta vertikaaliseen oikeudenmukaisuuteen verrattuna. Valitettavasti tämän tutkimuksen tuloksia ei vielä netistä löydy. Weinzierl pyrkii myös selvittämään kyselytutkimuksen avulla eri tavoitteiden välisiä suhteita. Hänen kyselytutkimuksessaan hyvin harva kannatti kumpaakaan ääripäätä (Utilitaristinen / Equal Sacrifice) ja ääripäistä Equal Sacrifice sai enemmän kannatusta. Suurin osa kannatti kuitenkin mallia, jossa Equal Sacrifice -tavoitteelle annetaan melko suuri paino. Weinzierl estimoi kyselytutkimusten vastausten perusteella optimimaalisen verojärjestelmän, jossa ylin tuloveroaste oli 55 %, joka on nykyistä veroastetta korkeampi, mutta huomattavasti alhaisempi kuin perinteisistä veromalleista saadut veroasteet.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, kuinka hyvin Stantchevan & Saezin kyselytutkimuksen tulokset vastaavat Weinzierlin saamia tuloksia. Vielä mielenkiintoisempaa olisi tehdä samainen tutkimus esimerkiksi Suomessa ja vertailla kuinka pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa kasvaneiden arvot eroavat yhdysvaltalaisten arvoista verotuksen oikeudenmukaisuuden suhteen.

Tammikuussa on American Economic Associationin vuositapaaminen, johon sisältyy varsin mielenkiintoinen sessio nimeltään ”New Perspectives on Optimal Income Taxation”. Siellä ovat mukana Weinzierl, Stancheva ja Saez esittämässä uusia mallejaan. Se on sessio, jossa todellakin haluaisin olla paikalla kuuntelemassa. Uudet mallit mahdollistavat entistä rikkaamman näkemyksen optimaalisesta tuloverotuksesta. Onkin mahdollista että viiden vuoden päästä verotutkimuksen suositukset poikkeavat nykymalleista huomattavasti. Ajan myötä nähdään siirtyvätkö nämä opit myös käytännön veropolitiikkaan, vai onko käytännön veropolitiikan ja verotutkimuksen välisten ristiriitojen syynä ollut nykyisten mallien puutteellisuus.

Advertisements

One thought on “Uutta tietoa oikeudenmukaisesta verotuksesta

  1. Päivitysilmoitus: Kuka ansaitsee veronalennuksen? | Second-Best World

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s