Tuoreet taloustieteen nobelistit Abhijit Banerjee ja Esther Duflo pohtivat uudessa kirjassaan Good Economics for Hard Times miksi taloustieteilijöillä on huono maine. He löytävät syitä sekä ekonomisteista että median toimintalogiikasta. Jos polarisoituvassa keskustelukulttuurissa kärjistetyt mielipiteet saavat enemmän huomiota, onko pohdiskelevampia arvioita antaville asiantuntijoille enää kysyntää?
Banerjee & Duflo käsittelevät kirjassaan monia ajankohtaisia teemoja (mm. maahanmuutto, tuloerot, ilmastonmuutos) tuoreen taloustieteellisen tutkimuksen avulla. Tässä blogissani en kuitenkaan referoi niitä tuloksia ja johtopäätöksiä, vaan suosittelen lukemaan itse kirjan. Sen sijaan käsittelen kirjan ensimmäistä lukua, jossa pohditaan taloustieteilijöiden huonon maineen syitä. Banerjee & Duflo viittaavat USA:ssa ja Britanniassa tehtyihin kyselytutkimuksiin, joissa vain 25 % vastaajista ilmoitti luottavansa taloustietelijöihin. Ainoastaan poliitikot olivat luottamuksessa taloustieteilijöiden alapuolella. Mistä tämä epäluottamus kumpuaa?
Kirjan mukaan yksi syy taloustieteen huonolle maineelle on se, että julkisuudessa taloustieteestä puhuvat pääasiassa muut kuin alan akateemisen huiput. Akateemisten huippujen sijaan mediassa haastatellaan ”lobbariekonomisteja” ja taloustieteilijöitä, jotka ovat valmiita antamaan taloustieteellisiin kysymyksiin yksinkertaistettuja vastauksia. Toinen kirjassa annettava syy taloustietelijöiden huonolle maineelle on se, että nykyisessä mediakulttuurissa akateemisilla tutkijoilla ei ole tarpeeksi aikaa selittää tutkimustuloksia ja menetelmiä, joilla noihin tuloksiin on päädytty. Kirjassaan Banerjee & Duflo kertovat kuinka he molemmat ovat yrittäneet tv-haastattelussa kertoa kaikki tärkeät asiat tutkimuksestaan. Jälkikäteen on seurannut kuitenkin pettymys, kun lopulliseen lähetykseen on leikattu haastattelusta vain pieni pätkä, joka ei kerro koko tarinaa.
Tuota kohtaa kirjasta lukiessani mietin mielessäni ”Ei näin, ei todellakaan näin”. Tämä liittyi etenkin Banerjeen & Duflon medialogiikkaan. Olen itse seurannut suomalaista talouskeskustelua viimeisen kymmenen vuoden aikana yliopistotutkijana, virkamiesekonomistina ja pankissa työskentelevänä ekonomistina. Olen myös kommentoinut taloutta ja taloustieteen oppeja sekä sosiaalisessa mediassa että perinteisessä mediassa. Vaikka en mikään viestinnän huippuasiantuntija olekaan, osaisin minäkin kertoa, että tv-haastatteluissa oikea toimintalogiikka ei ole kertoa asioista pitkään ja polveilevasti toivoen, että haastattelu päätyy juttuun sellaisenaan. Sen sijaan pitää miettiä miten saa tiivistettyä teemasta olennaisen muutaman kymmenen sekunnin klippiin.
Taloustiede tarjoaa harvoin yksinkertaisia vastauksia. Tai kuten taloustieteen professori Dani Rodrik asian tiivistää “The answer to any question in economics is, it depends”. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mikä tahansa olisi mahdollista. Taloustiede auttaa selvittämään, mitkä tekijät lopputulokseen vaikuttavat.
Yksinkertaisten vastausten puuttuminen tekee tutkimustiedon kansantajuistamisesta ja mediayhteistyöstä haastavaa. Asiantuntijalle, joka vastaa joka kysymykseen ”No, se vähän riippuu”, ei kovin montaa kertaa haastattelupyyntöjä soiteta. Toisaalta taas asiantuntija, joka ei pysty tiivistämään oman erikoisalansa tuloksia tarpeeksi tiiviiseen ja kansantajuiseen muotoon, joutuu huomaamaan, että viesti ei mene läpi. Viestinnällisesti taitava asiantuntija osaa tiivistää olennaisen tiedon tasapainoisesti kansantajuiseen muotoon hyväksyen sen, että kaikkia nyansseja ei ole mahdollista kertoa.
Tutkimustaidot ja viestintätaidot eivät aina kulje käsi kädessä. Siksi alan paras tutkija ei välttämättä ole paras tutkimusviestijä. Viestintä ja tutkimustiedon kansantajuistaminen ovat omia taitojaan, jotka vaativat harjoitusta ja panostusta. Parhaiden akateemisten tutkijoiden on turha valittaa siitä, miksi heitä ei mediassa kuunnella, jos he eivät ole valmiita panostamaan tutkimusviestintätaitojensa kehittämiseen.
Yksinkertainen oikotie tiiviisiin ja ”raflaaviin” lausuntoihin on unohtaa tutkimustulosten monimuotoisuus ja antaa sen sijaan yksinkertaistettuja ja kärjistettyjä vastauksia. Yksinkertainen kärjistys mahtuu helpommin twiittiin tai tv-haastatteluun kuin ”kaksikätisen” ekonomistin ”On one hand – on the other hand” -vastaus. Näennäinen tasapaino mediassa voidaan saavuttaa sillä, että otetaan haastatteluun kaksi kärjistettyjä, mutta vastakkaisia tutkimusmielipiteitä esittävää haastateltavaa. Tällä tavalla ei kuitenkaan todellisuudessa saa tasapainoista kuvaa välitettyä, vaan ainoastaan kaksi kärjistystä ilman harmaan sävyjä.
Banerjee & Duflo syyttävät taloustieteilijöiden huonosta maineesta median talouskommentaattoreita ja median toimintalogiikkaa. Itse etsisin syitä myös taloustieteilijöiden viestinnästä. Jos mediassa välitetään peruskurssitason yksinkertaistuksia taloustieteen opetuksista, voi se johtua siitä, että tarjolla ei ole tarpeeksi asiantuntijoita, jotka pystyvät tiivistämään tuoreen tutkimustiedon kansantajuiseen muotoon. Jos median antama kuva taloustieteestä ja sen oletuksista on virheellinen (mitä se minunkin mielestäni monesti on), voi kysyä miksi taloustieteilijät eivät saa viestittyä realistisempaa kuvaa? Taloustieteen huonoa mainetta pohdittaessa ekonomistien on mielestäni syytä myös katsoa peiliin ja pohtia minkälaisen kuvan antaa itse omalla viestinnällään tieteenalastaan ja sen edustajista.
Vaikka elämme polarisoituvan keskustelukulttuurin aikaa, jossa kärjistetyillä näkemyksillä saa helposti näkyvyyttä, uskon silti, että kaksikätisille ekonomisteille on tarvetta jatkossakin sekä perinteisessä että sosiaalisessa mediassa. Onneksi Suomessa on useita rakentavia talouskommentaattoreita ja talouden kansantajuistajia sekä akateemisten tutkijoiden että ammattiekonomistien joukossa. Vaatii kuitenkin aitoa panostusta viestintätaitoihin, jotta saa somekeskusteluun tai lyhyeen tv-klippiin kaksikätisen ekonomistin ”molemmat kädet” mahtumaan. Näitä viestintätaitoja toivoisin jatkossa yhä useamman (talous)tieteen asiantuntijan harjoittelevan ja harjoittavan.
Second-Best World 